Lumotun järven morsian
Kaupungin laidalla, siellä missä talvi saa luonnon lepäämään lumisen peitteensä alla, seisoi pieni tupa. tupa oli vanha ja vaatimaton, mutta se hehkui lämpöä ja kodikkuutta. Tuvassa asui nainen nimeltään Aava.
Eräänä talvipäivänä auringon laskiessa jo taivaanrannan taakse, Aava päätti suunnistaa kohti lähistöllä sijaitsevaa järveä. Järvi oli jäässä, mutta sen sydän sykki edelleen elämää. Aava istahti jäälle, katseli rauhallisena ympärilleen ja kuunteli, kun hiljaisuus laskeutui hitaasti maiseman ylle.
Jäisen järven tyyneydestä nautittuaan Aava oikaisi läheisen metsän halki, aikomuksenaan palata jo kotiin. Talvisen metsän siimeksestä Aava löysi vanhan hopeariipuksen, jonka keskellä sädehti pieni sininen korukivi. Aava aisti, että tässä lumotun jääkristallin näköisessä riipuksessa oli jotakin erityistä ja otti sen mukaansa.
Kotimatkallaan Aava poikkesi pienen majatalon pitämässä kahvilassa, joka oli tunnettu paikallisista herkuistaan ja tunnelmallisesta ilmapiiristään. Siellä hän tapasi vanhan tarinankertojan, joka istui takkatulen loimussa.
Tarinankertoja näki riipuksen Aavan kaulassa, hymyili ja kertoi tarinan paikallisesta lumotusta järvestä ja sen syvyyksissä elävästä jäämorsiamesta. Tarinan mukaan sininen korukivi symboloi kauniin Jäämorsiamen tuomaa talvista elinvoimaa ja onnea.
Aava tunsi, kuinka riipus alkoi värähdellä hänen kaulallaan, ikään kuin se olisi herännyt henkiin. Hän päätti seurata tätä lumoavaa tarinaa palaamalla järven äärelle odottamaan yön saapumista.
Kun tähdet valaisivat taivasta, järvi heräsi henkiin ja Jäämorsian ilmestyi hohtavana valona keskelle järveä. Aava astui varovasti jäälle ja näki, kuinka Jäämorsian liikkui lumisilla aalloilla. Hän ojensi hopeariipusta sitä kohti.
Jäämorsian hymyili kiitollisena ja kosketti riipuksen sinistä kiveä. Heidän ympärilleen levisi elämän voima - kauniit lumikukat puhkesivat kukkaan ja linnut lauloivat taivaalla. Aava tajusi yhtäkkiä, ettei talvi ollutkaan vain kylmyyttä ja hiljaisuutta, vaan se oli myös elinvoimaa, uuden alkua ja yksinkertaista onnea.
Aamun valjetessa Jäämorsian katosi takaisin hyytävän järven syvyyksiin. Aava jäi vielä hetkeksi jään äärelle istumaan ja sytytti lämpimikseen pienen nuotion. Hän söi majatalosta evääksi ostamaansa korvapuustia ja mietiskeli tuota jäämorsiamen ja riipuksen näyttämää talven ihmettä.
Tuosta hetkestä lähtien Aava kantoi mukanaan tarinaa lumotusta järvestä ja sen lahjasta - yksinkertaisesta onnesta, joka herää joka vuosi eloon talven hiljaisuudessa.
Lämpimin talviterveisin nuotion ääreltä,
Koruttomien korujen tarinankertoja.
